Megg & Mogg in Amsterdam (Simon Hanselmann)

Simon Hanselmann on mestari kuvaamaan depression sävyttämiä likaisia sielunamisemia. Megg & Mogg Amsterdamissa -kokoelma koostuu harmaansävytteisistä tarinoista, jossa kolme kaverusta seikkailee kotikulmillaan ja ulkomailla.

Sanoinko ystävykset? Ehkä ei pitäisi. Nämä jannut ovat toisilleen kamalia. Megg ja Mogg, noita ja pyöreähkö pieni kissa, ovat jonkinlainen pariskunta. Heidän parisuhde koostuu lähinnä pilven polttelusta, naimisesta ja toisille ihmisille ilkkumisesta. Ilkunnan kohteeksi joutuu usein heidän kämppiksensä, Pöllö. Hänen ongelmansa on puolestaan, ettei osaa laittaa pistettä kämppistensä kujeilulle.

Kolmikon keskinäinen kujeilussa riittäisi jo yhden kirjan verran kerrotttavaa, mutta Hanselmann laajentaa tarinaa vielä pidemmälle. Kirjan todellinen ällötys on ihmissusi Jones. Hän vetää ketamiinia ja heroiinia, kun ei ole jakamassa sukupuolitauteja ystävilleen ja itke pilattua elämäänsä. Hän on myös kahden nuoren lapsen isä, jotka isukin tavoin kiskovat kahmalokaupalla energiajuomaa ja marihuanaa.

Hanselmannin yksinkertainen piirrostyyli saa kaiken iljettävyyden näyttämään koomisessa valossa, mutta useimmiten vitsit ovat vain absoluuttisen julmia. Hahmojen kusipäistä käyttäytymistä toisiaan kohtaan on todella vaikea hyväksyä saati ymmärtää.

Hanselmann tuntuu kokevan empatiaa hahmojaan kohtaan näyttäessään heidät haavoittuvaisimmillaan. Näillä henkilöillä ei ole lainkaan kompetenssia tai kykyä rikkoa epäterveellisiä tapojaan. Masentuneisuudesta, ahdistuskohtauksista tai addiktiosta kärsineet voivat löytää näistä stripeistä samaistumispintaa.

Jollain tavalla Meggin ja Moogin seikkailuissa on omanlainen vieno lohtunsa. Kirjasta ei löydy millään tavalla helpotusta tai selitystä maailman kurjuudelle. Kaikki on paskaa. Samassa veneessä ollaan.

Space Dumplins (Craig Thompson)

Habibi ja Blankets ovat sarjakuvan suurteoksia, joista sarjakuvataiteilija Craig Thompson tunnetaan parhaiten. Näitä ennen hän teki teki kuitenkin kevyempiäkin tuotoksia. Hänen uusin sarjakuva Space Dumplins on paluu hassuttelumoodiin. Vai miltäpä kuulostaa: Space Dumplins kertoo tytön kosmisista seikkailuista avaruudessa, jonka on täyttänyt kelluva roska ja valaan ripuli.

Violet on tarinan päähenkilö, nuori tyttö, joka joutuu pelastamaan isänsä vaarasta. Isä työskentelee suurkorporaatiolle keräten valaan ulostetta, jota voidaan käyttää bensiininä. Kaikki ei mene kuitenkaan kuten pitäisi. Violet ei arvaakaan, minkälaisten monimutkaisten tunneskaalojen läpi hän käy seikkailunsa aikana.

Space Dumplinsin maailma on jonkinlainen dystopian ja utopian sekoitus, jossa maailma on samaan aikaan tuhoutumisen partaalla, mutta myös teknologisen kehityksen huipulla. Sci-fi -viitekehyksestä huolmatta tässäkin tarinassa tärkeintä ovat perhesuhteet. Teemoina ovat perhe, henkisyys, rasismi ja enviromentalismi.

Thompson käyttää tarinassaan paljon metaforia. Valaat kuvastavat suuryrityksiä, jotka saastuttavat ripulillaan luontoa. Avaruusaluksissa elävät vertautuvat etuoikeutettuihin ihmisiin, joiden ei tarvitse välittää ilmastonmuutoksen välittömistä vaikutuksista. Päähenkilön Violetin työväenluokan perhe taas joutuu maksamaan seurauksista, kun katastrofi koittaa.

Space Dumplins ei mässäile harmaissa tai synkeissä väreissä vaan on piirtoviivaltaan pirtsakan iloinen ja värimaailmaltaan räiskyvä. Dave Stewartin kädenjälki antaa kuville ylimääräistä syvyyttä.

Leikkisyydestä huolimatta opusta painaa kliseet ja korni huumori, jonka lienee tarkoituskin vedota nuorempiin. Thompsonilla on sydän paikallaan, mutta kaikesta maailmanpelastuksesta huolimatta tarinassa kaikuu kiusallisen heteronormatiivinen ote.

Ranskalainen sarja - Myrsky kesäkuussa (Emmanuel Moynot)

Vuosi 1940 Ranskassa oli murheen murtama. Saksalaiset hyökkäsivät maahan ja pääkaupunki evakuoitiin. Pommitusten saattelemana ihmiset ryntäsivät turvallisemmille seuduille. Irène Némirovsky kirjoitti teoksesta kaksiosaissen kirjan, mutta sota esti kirjojen julkaisemisen.

Némirovskyn syntyi 1900-luvun alkupuolella Kievissä ja päätyi Neuvostoliitosta Ranskaan miltei

parikymppisenä. 1930-luvulla hänen kirjailijantaidot olivat jo tunnustettuja. Ranskalaisen sarjan

kahden romaanin käsikirjoitukset löytyivät vasta vuosia myöhemmin 1980-luvulla. Erinäisten

syiden vuoksi kirja julkaistiin vasta vuonna 2004.

Teos kuvaa kiusallisia aikakausia tarkasti ja paljastaa asioita, joista mieluusti vaiettaisiin. Sotilaallisesti ja poliittisesti Ranska oli hajautunut ja vastarintaliike oli vasta muotoutumaisillaan.

Kaksiosaisen teoksen saattamiseksi novelliksi on tarttunut Emmanuel Moynot, joka on yli 40 sarjakuvan takana. Hän on julkaissut etsivä Burman lisäksi paljon muitakin kaunokirjallisiin teoksiin perustuvaa teosta.

Irène Némirovksyn eepos Myrsky kesäkuussa ei taivu erityisen hyvin sarjakuvaromaaniksi.

Sarjakuva vaatii tiivistä ja tiukkaa ilmaisua, mutta kirjassa kuvaus nojaa valtavaan henkilöhahmogalleriaan ja ihmisten moninaisiin reagointiin kriisitilanteessa. Sarjakuva yrittää vaivoin karsia ylimääräisiä henkilöitä pois keskittämällä teoksen kolmeen pääperheeseen. Väliotsikot avittavat jäsentelyä sarjakuvassa, mutta kertomus etenee yskähdellen.

Piirrosjälki on mustavalkoista ja kynän viivat hapulievaa ja ajoittain jopa luonnosmaista. Tämä heijastaa osaltaan ajan henkeä ja epävarmuuksia. Tyyli tuo erehdyttävästi mieleen Jacques Tardin sotasarjakuvat.

Teos kuitenkin onnistuu parhaimmillaan valottamaan kuvaa optimismista ja opportunismista, jota aikakauteen liittyy. Sotaa itsessään teoksessa kuvataan vain vähän. Huomio on lähestyvässä tappiossa, joka rapauttaa kansakunnan moraalia.

Kirjallisuusadaptaatiot sarjakuviksi ovat haastava laji ja Moynot onnistuu tehtävässään lopulta

kohtalaisesti. Se omalla tavallaan sulauttaa formaatin ehdoille aikakausikuvausta, joka on ranskalaisille edelleen nöyryyttävää muisto.

Sarjakuvien tekeminen (Aura Ijäs)

Tässä blogissa ei ole niinkään tarkoitus erikoistua käsittelemään sarjakuvan teon oppaita. Siihen minulla ei itselläni riitä kompetenssi, koska piirtotaitoni on olematon harjoituksista huolimatta.

Kuitenkin Aura Ijäksen tekemä opus saa huomioni, koska se on tehty kokonaan sarjakuvan keinoin. Raskaiden opusten sijaan Ijäksen tyyli inspiroi ja innostaa tekemään sarjakuvia helpolla otteellaan. Sarjakuvan kerrontamuodossa etuna on kerronnan näennäinen ekonomisuus. Tekstiä ei käytetä silloin kun voi kertoa asioita kuvin. Turhaa selittämistä ei kannata tehdä, koska se olisi lukijan aliarvioimista, kuten opus opettaa.

Tärkeää on myös, että kirjan kerrontatyyli havainnollistaa. Ijäs on piirtänyt itsensä kertojaksi sarjakuvaan, mutta hän on saanut rinnalleen persoonallisen tiikeriapurin Psyko-Tommi. Nämä kaksi henkilöä riitelevät kirjan aikana mielipiteistään, mikä tuo sarjakuvaan kaivattua huumoria.

Piirrostyyli on kevyttä ja pelkistettyä, menettämättä kuitenkaan vauhdikkuutta. Yksityiskohtiinkin panostetaan niissä tapauksissa, joissa niillä on tapahtumien kannalta merkitystä.

Täydellinen opus ei kuitenkaan ole. Ijäs reflektoivasti myöntää useassa otteessa, että ei tiedä kaikista asioista, kuten rasteroinnista, riittävästi ja suosittelee siirtymään parempien opusten pariin. Tietotekniikkaan liittyvissä osuuksissa kirja alkaa puuroutua, vaikka ne ovatkin tärkeitä asioita sarjakuvan teon kannalta. Hyväksi rinnakkaisteokseksi on kasattu lähdeluettelo, mutta suomalaisesta osastosta esimerkiksi Ilpo Koskelan Sarjakuvantekijän oppikirja on kelpo kirja luettavaksi rinnalle.

Sarjakuvien tekeminen on opuksena oikein kelpo vasta-alkajille, joita sarjakuvien tekeminen kiinnostaa. Se avartaa sarjakuvan teon haasteita myös tehokkaasti sarjakuvaharrastajille, jotka eivät ole niinkään kiinnostuneita tarttumaan itse kynään.

Ijäs ei ole lähtenyt tekemään akateemista selvitystä, mutta sellaista kyllä toisaalta edelleenkin kaipaisi. Sarjakuvan muotokielestä ja kuvaopista (kuvakulmat, piirrostyylit, tekniikat) toivoisi samanlaisia yksityiskohtaisia ja filosofisesti ammennettuja teoksia kuin elokuvasta on jo tehty vuosia sitten. Tavallaan tämä on hassua, koska kuten myös Ijäs korostaa, näillä kahdella taidemuodolla on paljon yhteistä. Sarjakuvan suosion kasvusta huolimatta kuitenkin tämänlainen pedantti tutkimus odottaa edelleen kirjoittajaansa.

Kosminen puhdistus (Aaron $hunga)

Splatter on taitolaji. Parhaimmillaan se aiheuttaa katselijassa ja lukijassa hervottomia naurunpyrskähdyksiä inhoreaktioiden lomassa. Huonoimmillaan se on vain tökeröä ja uuvuttavaa lätistelyä.

Kosminen puhdistus kuuluu parempaan kastiin. Muun muassa Portugalissa, Suomessa ja internetissä julkaistu lyhytsarjakuva on räikeää kulttikamaa. Moraaliarvostelmat ja hyvä, hienostunut maku loistaa poissaolollaan.

Abraham Lincoln laittaa alkusoiton maailmanlopulle. Ihmisille annetaan lupa toteuttaa alhaisia viettejään ja rikoksia valtiotasolla.

Yhdysvaltalaistaustainen Aaron $hunga (alias Aaron Kaneshiro) kuvittaa lyhytkertomuksensa pikkutarkasti, mutta ei realismin oppeja noudattaen. Törmäyskurssilla olevat koneet ja ihmiset venyvät ja paukkuvat lyhistyessään toisiinsa. Veripalttu lentää oletettavaan tapaan räikeästi ja inhorealistisella tavalla.

Tarinasta saa moraalista opetusta hakemalla hakea, vaikka sieltä sellainen löytyykin. Täytyy vain katsoa hiukan viistosta ja takavasemmalta.

Maailmankaikkeudessa ei nimittäin ihmisille jää sijaa. Aluksi ihmiset nousevat ravintoketjun huipulle, saavuttavat kehityskaaressaan herruuden niin teknologiasta kuin luonnostakin. Ahneuden seurauksena on lopulta galaksien välinen sota.

$hunga kuuluu tietyllä tavalla samaan hermostuneeseen provokaattoreiden joukkoon kuin Robert Crumb tai Chester Brown. Heidän maailmassaan armolla ei ole juuri merkitystä. Ainoastaan dadamaisella ja turhautuneella huumorilla avataan omia totuuksia auki kuin märkiviä haavoja konsanaan.

Lopulta kaikki on julmaa. Räävitön sarjakuva pohtii ja kysyy, mikä helvetti meitä ihmisiä oikein vaivaa. Maailma ei ole meitä varten.

Ensi Kertaa (Sibylline)

Vain länsimaalaisesta ja suomalaisesta vinkkelistä käsin eroottinen sarjakuva voi näyttäytyä erikoisessa valossa. Japanissa eroottinen piirretty materiaali tunnetaan myös nimellä hentai (niin anime kuin magna). Joskin siellä materiaali menee usein niin ronskisti yli hilseen, että on vaikea tietää miten materiaaliin pitäisi suhtautua.

Suomessakin julkaistiin jo jonkin aikaa sitten ranskalaisen Sibyllinen salanimellä käsikirjoittama sarjakuva, joka koostuu kymmenestä eri osasta. Mukaan on kutsuttu liuta tunnettuja piirtäjiä, joista osa heistäkin esiintyy salanimillä. Heistä yksi tunnetuimmista on sarjiksien kuluttajille eittämättä amerikkalainen Dave McKean.

Ensimmäisenä kirjasta kiinnittyy huomio siihen, että se on naisnäkökulmasta kerrottu. Tarinoiden protagonistit ovat useimmiten naisia ja huomio kiinnittyy heidän fantasioihin ja suhteisiin miesten kanssa. Miesten maailma ja ajatukset jäävät pääsääntöisesti taka-alalle.

Piirrosjälki on sarjakuvissa todella kaunista. Kuitenkin moni itse kertomuksista lässähtää tyypillisen pornokuvaston tasolle. Tietty aistimellisuus jää puuttumaan kertomuksista, jonkalaista löytyy esimerkiksi kokeellisemmasta erotiikkaa kuvaavasta videotaidesivusto Four Chambersista.

Loppujen lopuksi kirja tarjoilee lähinnä valkoisen heteron näkövinkkelistä tarinoita, jotka kertovat ensimmäisestä kerrasta. Vaikka kirja käsittelee odotusta, kiihkoa ja kosketuksen tarvetta, tarinat jäävät useimmiten ohuen puoleiseksi ja yksiulotteiseksi.

Poikkeuksiakin löytyy. ”Olematon” -tarinassa nainen esineellistetään pelkäksi nukeksi, jolla mies leikkii halujensa mukaan. Sarjakuva vihjailee pornokuvaston turmelluttavasta vaikutuksesta. Intiimiys ja toisen kohtaaminen on poissa ja kaikki on alisteista mekaaniselle itsensä tyydyttämiselle.

Kirjan tekijät tuskin kaihtaisivat kutsumasta kirjaansa pornografiaksi. Saatesanoissakin todetaan, että materiaali on kiihotustarkoitukseen kirjoitettua ja avartamaan näkökulmia. Kaitpa kirjasta voisi sanoa positiivisimmillaan, ettei se tunnu järin perverssiltä tai demonisoivalta vaan suhtautuu erikoisempiinkin akteihin (kuten sodomiaan ja dominaatioon) herkkyydellä.

Jotenkin mieluummin tämänlaista lukee kuin kertomuksia kovakouraisuudesta.

Vinossa (Knut Nærum ja Karstein Vollen)

”Huomaa, että olet nähnyt paljon elokuvia”

Näin eräs pamppu tokaisee sarjakuvataiteilijalle, joka on jäänyt kiinni vastarinnasta. Tapahtumapaikka on dystooppinen maailma, jossa sarjakuvat ovat kiellettyjä. Ainoastaan erikoinen kultti taistelee rajoituksia vastaan.

Knut Nærum ja Karstein Vollen ovat norjalaisia taiteilijasieluja, jotka ovat tehneet mielikuvituksen ja fiktion tarpeesta sarjakuvaromaanin. Kysymykseksi jää kuitenkin, missä määrin takakansitekstin hehkutus on ironiaa. Onhan Volle tunnettu jo huumorilehtiin suunnatuista tumman huumorin sarjakuvistaan aiemminkin.

Sarjakuvaromaania pätkivät lyhyet kertomukset; päähenkilömme salaa tuottamat sarjakuvat sekä eleettömät ja harmaat luonnostelmat siitä, minkälaisessa maailmassa päähenkilömme elää. Siinä missä kuvaukset harmaasta arjesta ovat miltei kasvotonta puuroa, ovat taas maailman sisällä tuotetut "varsinaiset sarjakuvat" lennokkaita ja värikkäitä esityksiä.

Miksi ironiaa, te saatatte kysyä. Toisaalta päähenkilömme tuotokset ovat geneerisiä genreharjoitelmia, eivätkä vallankumouksellisessa eetoksessaan kovin syvälle luotaavia. Toimistovirkailija on päättänyt uhrata koko elämänsä sarjakuvien vuoksi ja levittää niitä henkensä kaupalla. Hän piilottelee töitään tyttöystävältään ja kollegoiltaan, mutta lataa niitä internetiin luodakseen kaaosta.

Herää kysymys, miksi sarjakuvat ovat näin vaarallisia ja miksi keskinkertaisuus oikeastaan pelottaa dystooppisesssa maialmassa? Spiritismit, hirviöt, naamioidut kostajat ja maanalaiset vankilat eivät enää tämän päivän lukijan silmin tunnu kamalan radikaaleilta ajatuksilta. Sarjakuvakertomuksissa kuultaa kylmän sodan tai jopa vanhemman ajan sarjakuvien henki. Ei tämä päivä.

Ehkäpä Vinossa herättelee kuvaa perustarpeista, kuten siitä, miten sarjakuvien aspektit herättävät perustavanlaatuisia tarpeita. On ihan hyvä kysymys, miksi tälläkin hetkellä kassakoneisto takoo hunajaa kertomuksilla supersankareiden väkivaltaisista interventioista. Siis tarinoilla, joissa ratkotaaan epäoikeudenmukaisuudet maailmassa väkivallalla.

Ehkä b-luokan sarjakuvissakin voidaan nähdä radikalismin esiaskelia. Ehkä taas ei. Ehkäpä Vinossa voisi ajatella peilinä, joka heijastelee kysymystä ”mihin taiteenmuoto on menossa” katsomalla tiukasti menneisyyteen.

Juu. Sarjakuva tuntuu kuitenkin uppoavan omaan nostalgiseen kuiluunsa. Siinä kaikuu orwellilainen ja huxleylainen eetos, mutta löyhässä kehikossa. Tarina ei vain kanna loppuun saakka.