Tässä blogissa ei ole niinkään tarkoitus erikoistua
käsittelemään sarjakuvan teon oppaita. Siihen minulla ei itselläni riitä
kompetenssi, koska piirtotaitoni on olematon harjoituksista huolimatta.
Kuitenkin Aura Ijäksen tekemä opus saa huomioni, koska se on
tehty kokonaan sarjakuvan keinoin. Raskaiden opusten sijaan Ijäksen tyyli
inspiroi ja innostaa tekemään sarjakuvia helpolla otteellaan. Sarjakuvan
kerrontamuodossa etuna on kerronnan näennäinen ekonomisuus. Tekstiä ei käytetä
silloin kun voi kertoa asioita kuvin. Turhaa selittämistä ei kannata tehdä, koska
se olisi lukijan aliarvioimista, kuten opus opettaa.
Tärkeää on myös, että kirjan kerrontatyyli havainnollistaa. Ijäs
on piirtänyt itsensä kertojaksi sarjakuvaan, mutta hän on saanut
rinnalleen persoonallisen tiikeriapurin Psyko-Tommi. Nämä kaksi henkilöä
riitelevät kirjan aikana mielipiteistään, mikä tuo sarjakuvaan kaivattua
huumoria.
Piirrostyyli on kevyttä ja pelkistettyä, menettämättä
kuitenkaan vauhdikkuutta. Yksityiskohtiinkin panostetaan niissä tapauksissa,
joissa niillä on tapahtumien kannalta merkitystä.
Täydellinen opus ei kuitenkaan ole. Ijäs
reflektoivasti myöntää useassa otteessa, että ei tiedä kaikista asioista, kuten
rasteroinnista, riittävästi ja suosittelee siirtymään parempien opusten pariin.
Tietotekniikkaan liittyvissä osuuksissa kirja alkaa puuroutua, vaikka ne
ovatkin tärkeitä asioita sarjakuvan teon kannalta. Hyväksi rinnakkaisteokseksi on kasattu
lähdeluettelo, mutta suomalaisesta osastosta esimerkiksi Ilpo Koskelan
Sarjakuvantekijän oppikirja on kelpo kirja luettavaksi rinnalle.
Sarjakuvien tekeminen on opuksena oikein kelpo
vasta-alkajille, joita sarjakuvien tekeminen kiinnostaa. Se avartaa
sarjakuvan teon haasteita myös tehokkaasti sarjakuvaharrastajille, jotka eivät
ole niinkään kiinnostuneita tarttumaan itse kynään.
Ijäs ei ole lähtenyt tekemään akateemista selvitystä, mutta
sellaista kyllä toisaalta edelleenkin kaipaisi. Sarjakuvan muotokielestä ja
kuvaopista (kuvakulmat, piirrostyylit, tekniikat) toivoisi samanlaisia
yksityiskohtaisia ja filosofisesti ammennettuja teoksia kuin elokuvasta on
jo tehty vuosia sitten. Tavallaan tämä on hassua, koska kuten myös Ijäs korostaa, näillä kahdella taidemuodolla on paljon yhteistä.
Sarjakuvan suosion kasvusta huolimatta kuitenkin tämänlainen pedantti tutkimus
odottaa edelleen kirjoittajaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti