Sarjakuvien tekeminen (Aura Ijäs)

Tässä blogissa ei ole niinkään tarkoitus erikoistua käsittelemään sarjakuvan teon oppaita. Siihen minulla ei itselläni riitä kompetenssi, koska piirtotaitoni on olematon harjoituksista huolimatta.

Kuitenkin Aura Ijäksen tekemä opus saa huomioni, koska se on tehty kokonaan sarjakuvan keinoin. Raskaiden opusten sijaan Ijäksen tyyli inspiroi ja innostaa tekemään sarjakuvia helpolla otteellaan. Sarjakuvan kerrontamuodossa etuna on kerronnan näennäinen ekonomisuus. Tekstiä ei käytetä silloin kun voi kertoa asioita kuvin. Turhaa selittämistä ei kannata tehdä, koska se olisi lukijan aliarvioimista, kuten opus opettaa.

Tärkeää on myös, että kirjan kerrontatyyli havainnollistaa. Ijäs on piirtänyt itsensä kertojaksi sarjakuvaan, mutta hän on saanut rinnalleen persoonallisen tiikeriapurin Psyko-Tommi. Nämä kaksi henkilöä riitelevät kirjan aikana mielipiteistään, mikä tuo sarjakuvaan kaivattua huumoria.

Piirrostyyli on kevyttä ja pelkistettyä, menettämättä kuitenkaan vauhdikkuutta. Yksityiskohtiinkin panostetaan niissä tapauksissa, joissa niillä on tapahtumien kannalta merkitystä.

Täydellinen opus ei kuitenkaan ole. Ijäs reflektoivasti myöntää useassa otteessa, että ei tiedä kaikista asioista, kuten rasteroinnista, riittävästi ja suosittelee siirtymään parempien opusten pariin. Tietotekniikkaan liittyvissä osuuksissa kirja alkaa puuroutua, vaikka ne ovatkin tärkeitä asioita sarjakuvan teon kannalta. Hyväksi rinnakkaisteokseksi on kasattu lähdeluettelo, mutta suomalaisesta osastosta esimerkiksi Ilpo Koskelan Sarjakuvantekijän oppikirja on kelpo kirja luettavaksi rinnalle.

Sarjakuvien tekeminen on opuksena oikein kelpo vasta-alkajille, joita sarjakuvien tekeminen kiinnostaa. Se avartaa sarjakuvan teon haasteita myös tehokkaasti sarjakuvaharrastajille, jotka eivät ole niinkään kiinnostuneita tarttumaan itse kynään.

Ijäs ei ole lähtenyt tekemään akateemista selvitystä, mutta sellaista kyllä toisaalta edelleenkin kaipaisi. Sarjakuvan muotokielestä ja kuvaopista (kuvakulmat, piirrostyylit, tekniikat) toivoisi samanlaisia yksityiskohtaisia ja filosofisesti ammennettuja teoksia kuin elokuvasta on jo tehty vuosia sitten. Tavallaan tämä on hassua, koska kuten myös Ijäs korostaa, näillä kahdella taidemuodolla on paljon yhteistä. Sarjakuvan suosion kasvusta huolimatta kuitenkin tämänlainen pedantti tutkimus odottaa edelleen kirjoittajaansa.

Kosminen puhdistus (Aaron $hunga)

Splatter on taitolaji. Parhaimmillaan se aiheuttaa katselijassa ja lukijassa hervottomia naurunpyrskähdyksiä inhoreaktioiden lomassa. Huonoimmillaan se on vain tökeröä ja uuvuttavaa lätistelyä.

Kosminen puhdistus kuuluu parempaan kastiin. Muun muassa Portugalissa, Suomessa ja internetissä julkaistu lyhytsarjakuva on räikeää kulttikamaa. Moraaliarvostelmat ja hyvä, hienostunut maku loistaa poissaolollaan.

Abraham Lincoln laittaa alkusoiton maailmanlopulle. Ihmisille annetaan lupa toteuttaa alhaisia viettejään ja rikoksia valtiotasolla.

Yhdysvaltalaistaustainen Aaron $hunga (alias Aaron Kaneshiro) kuvittaa lyhytkertomuksensa pikkutarkasti, mutta ei realismin oppeja noudattaen. Törmäyskurssilla olevat koneet ja ihmiset venyvät ja paukkuvat lyhistyessään toisiinsa. Veripalttu lentää oletettavaan tapaan räikeästi ja inhorealistisella tavalla.

Tarinasta saa moraalista opetusta hakemalla hakea, vaikka sieltä sellainen löytyykin. Täytyy vain katsoa hiukan viistosta ja takavasemmalta.

Maailmankaikkeudessa ei nimittäin ihmisille jää sijaa. Aluksi ihmiset nousevat ravintoketjun huipulle, saavuttavat kehityskaaressaan herruuden niin teknologiasta kuin luonnostakin. Ahneuden seurauksena on lopulta galaksien välinen sota.

$hunga kuuluu tietyllä tavalla samaan hermostuneeseen provokaattoreiden joukkoon kuin Robert Crumb tai Chester Brown. Heidän maailmassaan armolla ei ole juuri merkitystä. Ainoastaan dadamaisella ja turhautuneella huumorilla avataan omia totuuksia auki kuin märkiviä haavoja konsanaan.

Lopulta kaikki on julmaa. Räävitön sarjakuva pohtii ja kysyy, mikä helvetti meitä ihmisiä oikein vaivaa. Maailma ei ole meitä varten.

Ensi Kertaa (Sibylline)

Vain länsimaalaisesta ja suomalaisesta vinkkelistä käsin eroottinen sarjakuva voi näyttäytyä erikoisessa valossa. Japanissa eroottinen piirretty materiaali tunnetaan myös nimellä hentai (niin anime kuin magna). Joskin siellä materiaali menee usein niin ronskisti yli hilseen, että on vaikea tietää miten materiaaliin pitäisi suhtautua.

Suomessakin julkaistiin jo jonkin aikaa sitten ranskalaisen Sibyllinen salanimellä käsikirjoittama sarjakuva, joka koostuu kymmenestä eri osasta. Mukaan on kutsuttu liuta tunnettuja piirtäjiä, joista osa heistäkin esiintyy salanimillä. Heistä yksi tunnetuimmista on sarjiksien kuluttajille eittämättä amerikkalainen Dave McKean.

Ensimmäisenä kirjasta kiinnittyy huomio siihen, että se on naisnäkökulmasta kerrottu. Tarinoiden protagonistit ovat useimmiten naisia ja huomio kiinnittyy heidän fantasioihin ja suhteisiin miesten kanssa. Miesten maailma ja ajatukset jäävät pääsääntöisesti taka-alalle.

Piirrosjälki on sarjakuvissa todella kaunista. Kuitenkin moni itse kertomuksista lässähtää tyypillisen pornokuvaston tasolle. Tietty aistimellisuus jää puuttumaan kertomuksista, jonkalaista löytyy esimerkiksi kokeellisemmasta erotiikkaa kuvaavasta videotaidesivusto Four Chambersista.

Loppujen lopuksi kirja tarjoilee lähinnä valkoisen heteron näkövinkkelistä tarinoita, jotka kertovat ensimmäisestä kerrasta. Vaikka kirja käsittelee odotusta, kiihkoa ja kosketuksen tarvetta, tarinat jäävät useimmiten ohuen puoleiseksi ja yksiulotteiseksi.

Poikkeuksiakin löytyy. ”Olematon” -tarinassa nainen esineellistetään pelkäksi nukeksi, jolla mies leikkii halujensa mukaan. Sarjakuva vihjailee pornokuvaston turmelluttavasta vaikutuksesta. Intiimiys ja toisen kohtaaminen on poissa ja kaikki on alisteista mekaaniselle itsensä tyydyttämiselle.

Kirjan tekijät tuskin kaihtaisivat kutsumasta kirjaansa pornografiaksi. Saatesanoissakin todetaan, että materiaali on kiihotustarkoitukseen kirjoitettua ja avartamaan näkökulmia. Kaitpa kirjasta voisi sanoa positiivisimmillaan, ettei se tunnu järin perverssiltä tai demonisoivalta vaan suhtautuu erikoisempiinkin akteihin (kuten sodomiaan ja dominaatioon) herkkyydellä.

Jotenkin mieluummin tämänlaista lukee kuin kertomuksia kovakouraisuudesta.

Vinossa (Knut Nærum ja Karstein Vollen)

”Huomaa, että olet nähnyt paljon elokuvia”

Näin eräs pamppu tokaisee sarjakuvataiteilijalle, joka on jäänyt kiinni vastarinnasta. Tapahtumapaikka on dystooppinen maailma, jossa sarjakuvat ovat kiellettyjä. Ainoastaan erikoinen kultti taistelee rajoituksia vastaan.

Knut Nærum ja Karstein Vollen ovat norjalaisia taiteilijasieluja, jotka ovat tehneet mielikuvituksen ja fiktion tarpeesta sarjakuvaromaanin. Kysymykseksi jää kuitenkin, missä määrin takakansitekstin hehkutus on ironiaa. Onhan Volle tunnettu jo huumorilehtiin suunnatuista tumman huumorin sarjakuvistaan aiemminkin.

Sarjakuvaromaania pätkivät lyhyet kertomukset; päähenkilömme salaa tuottamat sarjakuvat sekä eleettömät ja harmaat luonnostelmat siitä, minkälaisessa maailmassa päähenkilömme elää. Siinä missä kuvaukset harmaasta arjesta ovat miltei kasvotonta puuroa, ovat taas maailman sisällä tuotetut "varsinaiset sarjakuvat" lennokkaita ja värikkäitä esityksiä.

Miksi ironiaa, te saatatte kysyä. Toisaalta päähenkilömme tuotokset ovat geneerisiä genreharjoitelmia, eivätkä vallankumouksellisessa eetoksessaan kovin syvälle luotaavia. Toimistovirkailija on päättänyt uhrata koko elämänsä sarjakuvien vuoksi ja levittää niitä henkensä kaupalla. Hän piilottelee töitään tyttöystävältään ja kollegoiltaan, mutta lataa niitä internetiin luodakseen kaaosta.

Herää kysymys, miksi sarjakuvat ovat näin vaarallisia ja miksi keskinkertaisuus oikeastaan pelottaa dystooppisesssa maialmassa? Spiritismit, hirviöt, naamioidut kostajat ja maanalaiset vankilat eivät enää tämän päivän lukijan silmin tunnu kamalan radikaaleilta ajatuksilta. Sarjakuvakertomuksissa kuultaa kylmän sodan tai jopa vanhemman ajan sarjakuvien henki. Ei tämä päivä.

Ehkäpä Vinossa herättelee kuvaa perustarpeista, kuten siitä, miten sarjakuvien aspektit herättävät perustavanlaatuisia tarpeita. On ihan hyvä kysymys, miksi tälläkin hetkellä kassakoneisto takoo hunajaa kertomuksilla supersankareiden väkivaltaisista interventioista. Siis tarinoilla, joissa ratkotaaan epäoikeudenmukaisuudet maailmassa väkivallalla.

Ehkä b-luokan sarjakuvissakin voidaan nähdä radikalismin esiaskelia. Ehkä taas ei. Ehkäpä Vinossa voisi ajatella peilinä, joka heijastelee kysymystä ”mihin taiteenmuoto on menossa” katsomalla tiukasti menneisyyteen.

Juu. Sarjakuva tuntuu kuitenkin uppoavan omaan nostalgiseen kuiluunsa. Siinä kaikuu orwellilainen ja huxleylainen eetos, mutta löyhässä kehikossa. Tarina ei vain kanna loppuun saakka.