Simon Hanselmann on mestari kuvaamaan
depression sävyttämiä likaisia sielunamisemia. Megg & Mogg
Amsterdamissa -kokoelma koostuu harmaansävytteisistä tarinoista,
jossa kolme kaverusta seikkailee kotikulmillaan ja ulkomailla.
Sanoinko ystävykset? Ehkä ei pitäisi.
Nämä jannut ovat toisilleen kamalia. Megg ja Mogg, noita ja
pyöreähkö pieni kissa, ovat jonkinlainen pariskunta. Heidän
parisuhde koostuu lähinnä pilven polttelusta, naimisesta ja
toisille ihmisille ilkkumisesta. Ilkunnan kohteeksi joutuu usein
heidän kämppiksensä, Pöllö. Hänen ongelmansa on puolestaan,
ettei osaa laittaa pistettä kämppistensä kujeilulle.
Kolmikon keskinäinen kujeilussa
riittäisi jo yhden kirjan verran kerrotttavaa, mutta Hanselmann
laajentaa tarinaa vielä pidemmälle. Kirjan todellinen ällötys on
ihmissusi Jones. Hän vetää ketamiinia ja heroiinia, kun
ei ole jakamassa sukupuolitauteja ystävilleen ja itke pilattua elämäänsä.
Hän on myös kahden nuoren lapsen isä, jotka isukin tavoin kiskovat
kahmalokaupalla energiajuomaa ja marihuanaa.
Hanselmannin yksinkertainen
piirrostyyli saa kaiken iljettävyyden näyttämään koomisessa
valossa, mutta useimmiten vitsit ovat vain absoluuttisen julmia.
Hahmojen kusipäistä käyttäytymistä toisiaan kohtaan on todella
vaikea hyväksyä saati ymmärtää.
Hanselmann tuntuu kokevan empatiaa hahmojaan kohtaan näyttäessään heidät haavoittuvaisimmillaan. Näillä henkilöillä ei ole lainkaan kompetenssia tai kykyä rikkoa epäterveellisiä tapojaan. Masentuneisuudesta, ahdistuskohtauksista tai addiktiosta kärsineet voivat löytää näistä stripeistä samaistumispintaa.
Jollain tavalla Meggin ja Moogin
seikkailuissa on omanlainen vieno lohtunsa. Kirjasta ei löydy
millään tavalla helpotusta tai selitystä maailman kurjuudelle. Kaikki on paskaa. Samassa veneessä ollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti